Koska olemme valmiita?

Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, miten kehitymme yksilöinä, niin työssa kuin sen ulkopuolella. Esikoulun jälkeen käyt peruskoulun, sitten ehkä lukion ja korkeakoulun. Töissä olet ensin harjoittelija, sitten nouset asiantuntijaksi, tai jos et tunne asiaa, ehkäpä johtajaksi. Kotona saatat olla kihlattu, josta ylenet puolisoksi, isovanhemmaksi tai exäksi.

Useimmiten kehittyminen kuvataan ulkopuolisen mittarin määrittelemänä projektina, jolla on selkeä alku tai loppu ja niiden välillä (yleensä muiden kuin subjektin, siis kehittyjän kannalta) merkittäviä virstanpylväitä. Projektin menestyksekäs loppuunsaattaminen vaikuttaa itse asiaan kovin vähän. Heikki Kovalainen ei ole varmaankaan suorittanut hyväksytysti ennakoivan ajon kurssia, eikä Linus Torvaldsilla ole luultavasti tietokoneen ajokorttia.

Saman tyyppiseen toimintatapaan kannustetaan usein, vaikka mittarilla ei olisi ulkoista merkitystä. Hanki kuntosalikortti, aseta itsellesi selkeä tavoite ja eipä aikaakaan niin olet rantakunnossa. (Ilman harjoittelua olisit ehkä voinut mennä uimaankin, koska olisit kellunut paremmin.) Syö lautasmallin mukaan. (Jos et söisi, voisit ehkä nauttia täydellisestä makuelämyksestä.) Mittaa urheilusuorituksesi sykemittarilla niin harjoittelet optimaalisesti. (Jos et mittaisi, saattaisit kävellä kaikessa rauhassa merenrannalla käsi kädessä rakkaasi kanssa.)

Ulkoisin mittarein todennetuilla tavoitteilla ohjautuminen tuntuu jotenkin ihmislajin aliarvioinnilta. Ikään kuin kehitys loppuisi, kun tavoite on saavutettu. Syntyy helposti illuusio, että tavoitteen saavuttaminen tai suoritteesta saatu arvosana liittyisi jotenkin suoritteen tai suorittajan arvoon, hänelle itselleen tai jollekulle muulle. Itsekin olen valmistunut ammattiin. Olen siis ollut valmiina reilusti yli vuosikymmenen. Sääli, että minua ei valmistettu PISA-kokeessa menestyneessä tuotantolaitoksessa (olen liian vanha siihen) – olisin silloin ehkä korkeamman standardin tuote.

Kummallista on se, että valmistumiseni jälkeen olen saavuttanut harvempia tavoitteita, mutta olen oppinut ja kehittynyt enemmän kuin valmistukseni aikana. Toisaalta hyvin harvan työelämässä asetetun tulostavoiteen saavuttaminen on vaikuttanut positiivisesti työnantajani liiketulokseen. Näistä tavoitteista on maksettu bonuksia; liiketulos on syntynyt yleensä peruspalkalla. Usein sanotaan, että työelämässä oppimisesta tapahtuu 70 % työssä, 20 % itseopiskeluna ja 10 % koulutuksessa. Itselleni on jäänyt kovin epäselväksi mikä on oppimisen yksikkö. Lasketaanko nuo prosentit synapseista, tekstiriveistä, euroista vai käytettyistä buranapaketeista?

Olisikohan mahdollista lähestyä henkilökohtaista kehittymistä elinikäisen oppimisen näkökulmasta? Omasta ja ympäristön kokemuksesta henkilön kehittymisestä? Pystymmekö ymmärtämään, että oppiminen ja oivaltaminen kannattaa lopettaa omissa hautajaisissa? Aikaisemmin valmistuminen on elämän tuhlausta. Auttaisiko jatkuvan kasvun ajatus meitä tekemään töitä paremmin niin, että töiden tuloksena syntyisi hyviä asioita, pysyvästi, kestävästi ja jatkuvasti. Voisimmeko käyttää enemmän aikaa halutun lopputuloksen aikaansaamiseen ja vähemmän aikaa sen organisointiin, mittaamiseen, verifiointiin, dokumentointiin, raportointiin ja validointiin? Henkilökohtaisella tasolla mittari voisi olla vaikkapa oma ja ympäristön jatkuva tyytyväisyys.

Miltä jatkuva kehitys näyttäisi yrityksen näkökulmasta? Voitaisiinko kehitysprojekteista siirtyä rullaavaan suunnitteluun ja kehittämiseen? Tuotteidenhan pitää joskus valmistua, jotta niistä on hyötyä, mutta miksi huominen sämpylä ei voisi olla jatkuvan kehityksen tuloksena vähän parempi kuin tämän päivän sämpylä?

Entä henkilöstön näkökulma? Jos meidän ei tarvitsisikaan puristaa enää tätä projektia loppuun ja jäädä sitten lomalle, joko sairas- tai vuosisellaiselle? Olisiko mukavaa tehdä mielenkiintoisia töitä silloin, kun siltä tuntuu, vaikkapa lauantai-iltapäivänä. Sateisena maanantaiaamunahan voi nukkua pitkään, jos nukuttaa. Flunssan iskiessä voisi sairastaa 3,5 tuntia, käydä sitten saunassa ja ajatella siellä työasioita.

Tietotyö lisääntyy jatkuvasti. Sehän on hyvä, koska ajatteleminen on ainoita asioita, jota ei voi lopettaa. Mikä on ajattelun suure? Ajatteletko sinä nyt 25 % paremmin kuin minä? Ehkäpä saan kurottua eron 15 %:iin ensi vuonna asettamalla tarkemmat tavoitteet luovuudelleni.

Itse olen henkilökohtaisessa elämässäni hankkiutunut vähitellen eroon useimmista mitattavista tavoitteista ja suunnitelmista. Tilalle ovat tulleet haaveet, kokeilut ja kulloinkin mukavalta tuntuvien asioiden tekeminen. Lopputulos on ollut positiivinen – en tosin pysty kertomaan, kuinka paljon parempi kuin joku muu. Työelämässä vastaava on selkeästi vaikeampaa toteuttaa, mutta lupaan yrittää. En tosin tiedä, koska olen saavuttanut tavoitteeni.

Tunnen kyllä, kun olen onnistunut.

– Oula Järvinen

Avainsanat